sunnuntai 28. tammikuuta 2018

Kuinka sukelsin läpi syksyn


Karhen kurkun ja viilenneen ilman yhdistelmä maistui syksyltä. Minä mietin mihin suuntaan jatkaisin matkaa takkujeni kanssa. Sain idean jos toisenkin. Toteutus kannattaa aloittaa aina hyvältä pohjalta. Niinpä piti taasen tarttua blondauspurkkiin.


Löysin kynsitarra-maailman.



Ulkoilimme. Tai ainakin kerran kävimme iltakävelyllä.



Illat pimenivät. 

Mutta minä olen valon lapsi!


Tekisi mieli aina juosta ulos aurinkoon sauman koittaessa, mutta ihminen on kahlittu. Onneksi on kirkasvalolamppu. Ja hyvä säkä. Sain mieluisia vieraita. Etsittiin paikka auringosta.



Ja auringon mentyä tuopin äärestä. Zum Starken August on toistamiseen osoittautunut hyväksi piipahdusbaariksi.


Valo se on keinovalokin. Ja kivahan niitä on kaydä katselemassa, kun taideaspektikin on mukana menossa.




Ikävät asiat heitettiin Spreehen uppoamaan.

Kävimme myös Von Monet bis Kandinsky -multimedianäyttelyssä. Mikäs siinä oli tunti säkkituolissa röhnöttäessä ja päätä käännellen katsellessa ja kuunnellessa. Kiva elämys!







Löysin ravintolan: 1990 Vegan living Boxhagener Platzin kupeessa.



Laitoimme listaan monta raksia. Pian tarjoilija kantoi mitä maukkaampia annoksia eteemme. Ja niin kauniit lasit talon limonadia, kielen mukanaan vievää. Tänne minä palaan! huudahdin.


Kaunistauduimme. Sen verran paljon tuli naurettua rituaalin aikana, että aivan varmasti hehkeydyimme ja nuorruimme vuosia!


10 vuotta Berliinissä tuli täyteen - juhlikaamme! Tästedes aion aina laittaa booleihini mehujäätä.




Kiitollisuus kaikista näistä vuosista, mihin kaikkialle ne ovatkaan johdattaneetkaan ja kuinka sitä itse on kasvanut ihmisenä. Ja kuinka ihanien ihmisten kanssa sitä onkaan eloaan saanut täällä viettää!


Se oli lokakuun puoliväli, enkä minä tarvinnut pitkähihaista Mauerparkissa piipahtamiseen. Siis voitteko kuvitella!

Kävin jumpissa. Mutta aivan liian harvoin.


Halloween koitti. Minä ja piilarini olimme valmiita. Tällä kertaa keksin olla Alice from Wonderland. Oli kai se aikakin.





Juhlin viimeiseen aamuun. Ihastuin. Itseeni niin. Haluaisin lahjoittaa suudelman jokaiselle vastaantulijalle. Ilman sanoja kertoa elämän tarkoituksen. Jos vain muistaisin.




Kurpitsanveistotaitoni ovat alkeellisella tasolla, kuten kenties välineistökin. Mutta ne siemenet minä osaan paahtaa ja maustamisensa hallitsen.


Herään väärästä unesta. Syntisten merkki kaulallani. Kuulet ajatukseni, näet uniini. Ja silti kysyt, minne olen menossa.

Joulun kautta kohti kevättä. Aina!


Ei kommentteja :

Lähetä kommentti

Tee mun päivä ja jätä kommentti!

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...
 
>